Kööpenhaminassa maha päätti taas toisin.
Ja tällä kertaa en tee sitä mitä olen tehnyt joka kerta ennen. En kohauta olkapäitä. En syytä huonoa päivää. En jatka eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Tällä kertaa mittasin. Punnitsin, laskin, katsoin numeroita. Eivät ne mukavia olleet. Mutta ne osoittivat vihdoin oikean ongelman.
Sama kaava, liian monta kertaa
Alimatkoilla juoksu kulkee. Maratonilla se hajoaa.
Katsotaan lukuja, koska ne eivät valehtele. 10 km: 37:01. Puolimaraton: 1:22:07. Kovia lukuja. Ja kaikissa niissä olen vetänyt suorituksen alusta loppuun ilman romahdusta lähelle sen hetkistä potentiaaliani.
Sitten venytetään matka maratonin mittaan ja jossain kohtaa tapahtuu aina sama asia. Tokiossa 25 km:n jälkeen. Kööpenhaminassa aiemmin. Maha nostaa kytkintä, ja loppu muuttuu juoksemisesta selviytymiseksi.
Tokion sain silti alle kolmen, 2:58:51. Mutta rehellisesti: se oli sisua ja via dolorosaa 35km jälkeen. Kööpenhaminassa ei edes sisu pelastanut.
Liian pitkään selitin nämä itselleni mukavasti. Huono päivä. Vähän ollut flunssaa. Maha vaan temppuili. Helppo selitys. Ja väärä.
Mitä en ole halunnut myöntää
Olen laiminlyönyt nesteytyksen pitkillä lenkeillä. Piste.
En ole pitänyt nesteen kantamisesta. Pullo kädessä on kömpelö. Vyö hiertää. Reppu hikoiluttaa selän. Ja sisäinen ääni sanoo aina saman: enhän mä parin tunnin lenkillä mitään tarvitse.
Niin minä olen juossut pitkätkin lenkit kuivana. Ja samalla, huomaamatta, opettanut mahani toimimaan tavalla joka kostautuu juuri silloin kun siitä on eniten haittaa.
Tässä se mekanismi, joka minulta meni ohi. Kun juoksen pitkät treenit ilman nestettä, suolisto ei opi tekemään töitä rasituksessa. Kovassa kisavauhdissa keho vie veren pois ruoansulatuksesta jalkoihin. Kun siihen päälle työnnän väkevää geeliä ilman vettä, lopputulos on juuri se mitä minulle tapahtuu. Geeli jää vatsaan kuin kivi. Suoli kapinoi. Maali karkaa.
Eli ongelma ei ole koskaan ollut maha. Ongelma on se mitä olen mahalle tehnyt. Ja se mitä olen jättänyt treenissä tekemättä.
Sunnuntain koe
Lopetin arvailun. Tiede vaatii uhrauksia, ja sunnuntain pitkiksestä tuli pieni kenttäkoe. Punnitsin itseni ennen ja jälkeen. Kirjasin paljonko join. Juoksin tarkkaan suunnitellun progressiivisen lenkin.
Itse treeni meni hienosti. 22,81 km, viiden kilometrin paloissa, jokainen kovempaa kuin edellinen: 4:58, 4:28, 4:02 ja viimeinen vetona 3:46, syke 172. Puhdas negatiivinen splitti. Se viimeinen viitonen on minun datallani kymppi- ja puolimaratoniteho, ei ”reipas loppu”. Kova kunnon merkki.
Mutta se ei ollut kokeen pointti. Pointti oli vaaka.
Paino ennen: 68,6 kg. Paino jälkeen: 67,0 kg. Reilussa tunnissa, viileällä aamukelillä. Kun siivoaa pois sen mikä ei ole hikeä, jäljelle jää karkeasti litra hikeä tunnissa.
Eikä ollut mikään erityisen lämmin. Ei kisajännitystä. Ei keskipäivän paahde. Pelkkä rauhallinen progressiivinen treeni ja silti litra tunnissa. Kisapäivänä, lämpimässä, tahti vain nousee.
Olen siis vuosikausia ihmetellyt miksi imeytyminen ei toimi maratoneilla. Ja samaan aikaan mennyt pitkikset juomatta. Ei tarvitse olla fysiologi nähdäkseen että yhtälössä on jotain pielessä.
Ja koska lupasin tehdä tämän kunnolla: mittasin kesken lenkin myös sen paljonko nestettä lähti ulos. Noin 300 ml, oljenkeltaista. Juuri oikea sävy. Lähdin matkaan hyvin nesteytettynä. Älkää kysykö lisää.
Kolme asiaa, jotka opin
Tärkein oppi ei ollut ”juo enemmän”. Se olisi liian helppo, ja osin väärä. 68-kiloisena juoksijana liika juominen on oma riskinsä. Opit olivat hienovaraisempia.
Geeli veden kanssa. Tämä on todennäköisesti koko vatsaongelman ydin. Geeli ilman vettä on kovassa vauhdissa liian raskas kuorma. Korjaus ei ole enemmän nestettä yhteensä. Se on oikea suhde: geeli ja vesi yhdessä, ei kumpaakaan yksin.
Natrium, ei pelkkiä litroja. Hien mukana lähtee suolaa. Pelkän veden hakkaaminen ei korjaa mitään, pahimmillaan laimentaa tilannetta. En lyö tähän tarkkoja milligrammoja kiveen. Jokainen hikoilee eri tavalla, ja oikea määrä löytyy omasta kehosta, ei taulukosta.
Suolistoa pitää treenata kuin jalkoja. Tämä muutti suhtautumiseni koko juttuun. Suoli on harjoitettava elin. Jos totutan sen ottamaan vastaan nestettä, geeliä ja natriumia joka pitkällä lenkillä, se oppii tekemään saman kisassa. Jos juoksen treenit kuivana ja yritän vasta kisassa täydessä vauhdissa työntää sisään kaiken, vatsa tekee sen mitä se on aina tehnyt. Sanoo ei.
Ratkaisu, jota olen vältellyt
Tein lopulta sen mikä olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten. Ostin kaksi 250 ml softflaskia.
Tiedän. Juuri se kantaminen jota olen inhonnut aina. Mutta nyt ymmärrän asian toisin. Softflask ei ole varuste. Se on harjoitusväline. Yhtä tärkeä kuin kengät tai sykemittari. Väline jolla treenaan sitä elintä, joka on kerta toisensa jälkeen pilannut hyvän kisan.
Arki pyörii tämänkin keskellä
En ole ammattilainen. En elä juoksusta. Päivät menevät töissä autokaupassa, lapsiperheen logistiikassa, kaupassa, kaikessa siinä mistä tavallinen arki koostuu. Maratonia ei rakenneta harjoitusleirikuplassa. Se rakennetaan näiden väleissä. Aamulenkillä ennen kuin muut heräävät. Iltatreenissä kun työt on tehty.
Juuri siksi tällainen pieni ja halpa korjaus on kullanarvoinen. En voi lisätä vuorokauteen tunteja. Mutta voin korjata yhden asian jonka olen tehnyt johdonmukaisesti väärin. Se ei maksa muuta kuin nöyryyttä myöntää se. Ja kuria tehdä toisin.
Kohti seuraavia kisoja
Seuraavat kisat ovat heti kesäkuun lopussa. Aikuisurheilijoiden SM, rata 5000 m ja 10000 m. Lyhyitä, kovia, juuri niitä matkoja joilla olen vahvimmillani. Niillä nesteytys ei ratkaise mitään. Täydellinen hetki testata terävyys ja kerätä itseluottamusta.
Mutta iso kuva on edelleen maraton. Siksi nyt, kesän pitkillä lenkeillä, samalla kun teroitan ratakuntoa, minä opetan mahani juomaan. Softflask kädessä. Geeli veden kanssa. Natrium mukana. Joka kerta. Ei sitten syksyllä kun on kiire. Nyt.
Oikoteitä ei ole. Sen olen oppinut autokaupassa ja juoksussa yhtä lailla. Mutta tämä on yksi niistä ongelmista, joka on suoraan korjattavissa. Kunhan lakkaa selittämästä ja alkaa tehdä.
Kööpenhamina oli pettymys. Se oli myös potku oikeaan suuntaan.
Tästä opittiin. Nähdään radalla.
Tsemppiä.
