3:14:32.
Ei se aika, johon tähdättiin. Ei lähelläkään.
Kööpenhaminan maratonin piti olla nopea ennätyskisa, jolla nipistäisin Tokion 2:58:51 alaspäin ja samalla parantaisin karsinta-aikaa ensi vuoden World Major -kisoihin. Lähtöviivalla fiilis oli hyvä: kunto tuntui paremmalta kuin Tokiossa, sää oli ok ja Fælledparkenin tunnelma upea. Viikon flunssa oli onneksi väistynyt.
25 km kohdalla olin vielä siinä uskossa, että tänään tulee uusi PB. Tahti rullasi 4:08/km vauhtia, syke siellä missä pitikin. Hetken aikaa ajattelin, että tästähän tulee jopa 2:55-aluetta.
Mutta todellisuudessa ongelmat olivat alkaneet jo aiemmin. En vain halunnut myöntää sitä.
Sama tarina, vain aikaisemmin
Vatsa alkoi tuntua. Ensin pieninä pistoksina, sitten kovettuvana möykkynä. Sama tuttu juttu kuin Tokiossa, mutta nyt se iski paljon aiemmin. 30 km kohdalla pysähdyin oksentamaan – ja outoa kyllä, se auttoi hetkellisesti. Pystyin taas juoksemaan.
Loppu oli sitten vuorottelua: vähän aikaa juoksua kunnes vatsa lukkiutui, kävelyä kunnes pisto helpotti, taas juoksua. Ja niin edelleen. Kunto ja mieli olisi halunnut painaa, mutta keho päätti toisin.
”YOU CAN DO IT MIKKO”
Ihana kannustus – mutta samalla turhauttava muistutus siitä, että nyt ei vaan voinut.
Coroksesta näkee, mitä tapahtui. 30 km asti tahti pysyi maalivauhdissa: 5 km -väliajat 20:23 → 20:25 → 20:41 → 20:39 → 20:43 → 21:04. Sitten 30–35 km: 29:42. Yhdeksän minuuttia hitaampi yksi väliaika. Siinä ne pysähdykset ja kävelyt näkyvät kylminä numeroina.
Sama tarina näkyy myös vauhtikäyrässä: ensimmäiset kaksi tuntia kuin viivoittimella, sitten sahaa.
Suuri pettymys – ja tärkeä oppi
Harmittaa. Tosi paljon. Erityisesti se, että en pysty ulosmittaamaan todellista potentiaaliani maratonmatkoilla. Kunto on parempi kuin koskaan – kymppi 37:01 ei valehtele, eivätkä treenitkään ole valehdelleet. Mutta se ei auta mitään, jos vatsa ei ota kyytiin sitä polttoainetta, jota maratonvauhti vaatii.
Superfiksut oppivat toisten virheistä, fiksut omista – ja minä toivottavasti, kun hakkaan päätä seinään riittävän monta kertaa.
Lyhyemmillä matkoilla samoja ongelmia ei ehdi syntyä. 5 km, 10 km, jopa puolimaratoni menee ilman ravinto-/vatsadraamaa. Mutta maratonilla 30 km kohdalla on se hetki, jolloin koko ravintosuunnitelman täytyy olla pelannut – ja jos ei ole, peli on pelattu.
Mitä todennäköisesti tapahtui
Kävin pitkän palautekeskustelun ChatGPT:n kanssa, ja kun katsoo kokonaisuutta, syyt eivät ole mystisiä. Ei tämä Maurtenista johdu, eikä kunnosta. Ongelmaksi nousi yhdistelmä:
- Maha ei ehtinyt tyhjentyä riittävän nopeasti maratonvauhdissa. Energiaa oli mukana, mutta se ei mennyt eteenpäin.
- Vesi ja geelit eivät olleet samassa rytmissä. Otin geelejä välillä selvästi ennen vesipistettä, koska en tiennyt tarkkaa pisteiden sijaintia.
- Yksi kuppi vettä per piste oli liian vähän. Hikoilen paljon, ja Kööpenhaminan reitti on tasainen mutta ei kuiva.
- Järjestäjän urheilujuoma ~22 km kohdalla osui jo herkistyneeseen vatsaan ja todennäköisesti pahensi tilannetta.
- Natriumia tuli liian vähän. Tokiossa mukana oli vielä SIS Beta Fuel Electrolyte -geelejä, joista todennäköisesti sain tukea. Nyt mentiin liian puhtaasti Maurten + vesi -mallilla.
Mitä tämä tarkoittaa jatkolle
Ydinopetus on selkeä: vatsa ei ole treenattu kestämään maratonvauhtia + isoja hiilarimääriä riittävän pitkään. Ja se on harjoiteltava asia, ei tahdonvoimakysymys.
Seuraavalle maratonblokille kirjataan oma ”gut training” -projekti voimaharjoittelun rinnalle:
- Pitkät lenkit maratonvauhtisilla osuuksilla kisaravinnolla – ei vain päivän omilla tuotteilla.
- Vesipullo mukaan. Tähän asti olen ollut harjoituksissa aivan liian laiska kantamaan vettä, ja geelit menevät usein kuivina alas. Treeneissä se ei näy, kun pituus jää alle 30 km. Maratonilla näkyy.
- Hikoilun mittaaminen: paino ennen ja jälkeen pitkien, juotu nestemäärä ylös. Ihan oikealla datalla, ei mutulla.
- Natrium suunnitellusti mukaan, ei summamutikassa.
- Hiilaritavoite 60–70 g/h kunnolla ajoitettuna ennen kuin lähdetään 75–90 g/h tasolle. Liian kunnianhimoinen ravinto on huonompi kuin liian vaatimaton, jos se ei imeydy.
Yksinkertaista? On. Pitäisikö olla itsestäänselvyys vuosien jälkeen? Pitäisi. Mutta täällä ollaan.
Iso kuva ei muutu
Tämä on yksi pisara projektissa, joka kestää 1000 päivää. Tokion 2:58:51 ei katoa minnekään, eikä 1000 päivää unelmaa -projekti pysähdy yhteen vatsakohtaukseen Tanskanmaalla.
Karsinta-aika on edelleen ennallaan, ja syksyllä on aikaa juosta uusi yritys nyt kun tiedän paremmin, mitä pitää tehdä toisin. Pohjat ovat kunnossa. Pää on kunnossa. Yksi muuttuja vain pitää saada paikalleen.
Kiitos Kööpenhamina
Mikään tästä ei ollut järjestäjien tai Kööpenhaminan vika. Päinvastoin. Järjestelyt toimivat erinomaisesti, reitti on tasaisuudessaan kaunis ja kannustus oli aivan ihanaa kaikkialla. Jopa kävellessäni siellä oli ihmisiä, jotka huusivat nimeltä ja patistivat eteenpäin. Se ei mennyt hukkaan, vaikka jaloista olikin sillä hetkellä mehut menneet.
Major-paperi tästä jää saamatta, mutta data, oppi ja kokemus. Se riittää tänään.
Eteenpäin mennään. ❤️
P.S. Ei pidä unohtaa kynsileikkureita kotiin.
